Surua on tuonut rakkaan seniori-Pyryn lopettaminen. :( Maaliskuun alussa muori lähti taivasmatkalle koko ajan lisääntyvien selkäkipujen takia ja samalla laitettiin pois myös miehen koira Tessu joka oli saman ikäinen (10v) ja silläkin oli jo kaikkea kremppaa. Lopetus sinänsä oli ihmeenkin rauhallinen kokemus siis siinä mielessä että otimme eläinlääkärin meille kotiin lopettamaan koirat. Junnut vietiin autoon siksi aikaa että vanhukset sai olla rauhassa viimeiset hetkensä. Seniorit oli ihan täpinöissään kun meille tuli vieras ihminen, Pyry toi lussua lääkärille häntä heiluen ja kiljui onnellisena. Menin silittelemään sitä portin taakse sen omaan huoneeseen kun Tessu sai ekan rauhoittavan sohvalle. Mies syötti Tessulle mätitahnaa samalla ja kun sitten oli Pyryn vuoro, sai toki sekin suun makiaksi suoraan tuubin nokasta tätä herkkua. Pyry ei edes huomannut rauhoituspiikkiä kun se vuoron perään otti mätitahnaa multa ja vinkui innosta eläinlääkärille. Mun hassu pieni mummu... Pian molemmat vanhukset jo olivatkin torkuilla ja viimeinen piikki annettiin. Siitä hetki ja molemmat olivat jo taivasmatkalla. Minä halasin Pyryä koko projektin ajan ja pidin sen päätä sylissäni, se sai nukahtaa rauhassa mamman syliin. Hillitsin jopa hysteerisimmän itkuni kunnes mummu oli unessa, en halunnut että tilanteesta tulee sille mitenkään "outo" jos olisin huutanut kurkku suorana kuin syötävä (kuten mieli toki teki). Siitä itselleni pointsit. Kauhein ja pysäyttävin hetki tässä oli se kun lääkäri kuunteli lopuksi mummun sydämen ja sanoi ne kauheat lopulliset sanat "se on poissa". Niin se oli, sylissäni oli enää tyhjät kuoret.
Vieläkin tulee mummukoiraa hirvittävä ikävä ja vieläkään ei ole täysin tottunut sen poissaoloon vaikka lopetuksesta on jo mennyt aikaa. Leikkaan välillä yhä neljä herkkupalaa kunnes muistan että niitä tarvitaan enää kaksi jne. Lohduttaudun sillä että enää ei ole mummulla selkä kipeä ja se saa juosta tuliturkki hulmuten niin paljon kuin koivistaan pääsee. Lepää rauhassa rakas! Kiitos kaikesta mitä opetit, kiitos Kerosta sekä muista pennuista joita seuraamalla voin yhä nähdä tuttuja piirteitä rakkaasta mustanaamiosta.
Oman raskauden lisäksi ostettiin miehen kanssa viime viikolla vihdoin monen monen vuoden unelmamme, eli eka omakotitalo! Vaikka siellä pitää tehdä vielä remonttia ennenkuin lapsi syntyy (vähän ehkä mies saa laittaa haisemaan.. heh) niin talo on kokonaisuudessaan juuri semmoinen mitä olen haaveillut; tilava ja hyvä pohjaratkaisu, paljon säilytystilaa, sijaitsee viimeisen pienen kadun varrella pienessä "kylässä" mutta kuitenkin hyvien kulkuyhteyksien päässä, metsä lähtee meidän takapihalta suoraan ja sitä on PALJON mutta talo on kuitenkin valaistun kadun varrella ja valaistut lenkkimaastot ja pururadat lähtee melkein suoraan ovelta. Haluan päästä talvellakin liikkumaan kunnolla, siksi katuvalot on mulle tärkee juttu enkä halua ihan "maalle". Pihaa on juuri riittävästi mulle koska olen maailman laiskin pihan hoitaja, se toki aidataan jotta koirat voivat rallata siinä myös valvomatta. Maltan tuskin odottaa että saadaan viimeiset kamat kannettua taloon sisään ja päästään kunnolla asumaan ja remppaamaan! Vielä viikko tähän ihanuuteen. :)
Kesälle olis tarkoitus suunnitella Kerolle HK3-kisoja ja metsästää niitä ykkösiä ja Usvalle HK1. Jälkeä on suunnitelmissa myös korkata. Mutta tällä hetkellä ja näillä "ihan pienillä" projekteilla ajattelin olla itselleni armollinen (mikä on mulle harvinaista näissä koiratouhuissa!) ja katsoa ihan rauhassa miten tää lapsiarki ja omakotitouhuilu lähtee sujumaan ja koska sitä oikeasti on siinä vaiheessa että pääsee kisoja katselemaan ja treenaamaan kunnolla. :)
Kuvassa Keron vauhdikas luoksetulo. :D
